Tarinani alku on hieman hämärän peitossa, mistä sain voimaa ja rohkeutta kohdata ja käsitellä elämän tuomia vaikeuksia ja hankaluuksia. Miten minusta muovautui ihminen, joka kestää lähes mitä tahansa, joka ei murru täysin paineiden alla ja joka jaksaa luottaa siihen, että asiat kyllä helpottuvat jonakin päivänä. En tiedä tuliko se voima minuun äidinmaidosta, vai silkasta luontaisesta itsepäisyydestä ja periksiantamattomuudesta. Vai voisiko olla niin, että mitä enemmän vaikeuksia kohtasin, sitä enemmän niitä jaksoin tulevaisuudessa kestää. Karaistunut ihmisluonto, tiedättehän.

Vasta näin aikuisiällä olen pystynyt kunnolla käsittelemään lapsuudeni traumoja, nuoruusvuodet olivat muutoin niin ressiä täynnä perhekotielämän takia, että koetin vaan selvitä päivästä toiseen ja nimenomaan hengissä. Ei sillä, myös perhekotivuodet toivat oman tujauksensa vaikeuksien joukkoon. Siitä toiste enemmän.

Vietin lapsuuteni kaupunkilähiössä, punatiilisten kerrostalojen vankina. Perheeseeni kuului isä, äiti ja kolme veljeä. Nykyisin isä on menettänyt täysin oikeutensa minun sekä yhden veljeni isyyteen. Hän menetti yhteyden lapsiinsa, aloittaessaan vuosikausia kestäneen piinan. Jälkikäteen kuulin, että isä oli aloittanut toimintansa jo ollessani alle kahden vuoden ikäinen. Itse muistan vain ne viimeiset kerrat, öiset kauhunhetket, kun hän hiljaa hiipien muiden nukkuessa tuli huoneeseeni ja astui sänkyni viereen, riisui minut hitaasti ja varovaisesti ja aloitti koskettelun ja satuttamisen. On kummallista, miten täydessä hiljaisuudessa tehty väkivalta voi jatkua vuosia, ilman että kukaan herää ihmettelemään, että missä isi on. Kai siitä on "kiittäminen" veljien luontaisen raskaita unenlahjoja. Muistan sen tunteen, kun jännitin jalkani yhteen aina hänen lähestyessään minua, ja miten hän jäykkyydestäni ja pelostani huolimatta jatkoi satuttamistani. Jokainen kerta näyttelin nukkuvaa, silmät tiukasti kiinni, itkin sisäänpäin ja tunsin eläväni helvetissä, jossa jokainen sekunti tuntui tuntien piinalta. Aina kun hän oli lähtenyt huoneestani, menin jotenkin shokkiin, ja kun olin varmistunut, että hän oli mennyt takaisin nukkumaan äitini viereen, lähdin itse vessaan, yrittäen pestä itsestäni pois kaiken sen pahan olon ja likaisuuden, mitä tunsin. Ja sen jälkeen syyllistin itseäni, ajattelin, että olen varmasti tehnyt jotain todella kamalaa, kun Jumala haluaa rankaista minua niin. Kyllä, seksuaalisesta hyväksikäytöstä eli insestistä oli kyse.

Viimeinen kerta, kun hän satutti minua, päättyi siihen, että yht'äkkiä hän kuuli jotain ääniä toisesta huoneesta ja lähti hetkeksi pois sänkyni viereltä, ja sillä välin puin vaatteet takaisin ylleni, ja makasin hiljaa, koetin hengittääkin hyvin äänettömästi. Hänen tullessaan takaisin hän ei enää koskenutkaan minuun, aistin vaan, että hän seisoi siinä hetken ja sitten lähti pois. Jälkikäteen olen miettinyt, että siinä vaiheessa hän varmaan tajusi kunnolla, että olin joko ollut hereillä kaiken aikaa, tai herännyt kesken kaiken. Siis kun jälkikäteen hän ainakin oikeudessa väitti, että oli luullut minun aina nukkuvan. No, uskokoon ken tahtoo. Ei ole mitenkään mahdollista, että lapsi, jota satutetaan sillä tavalla, pystyisi jotenkin nukkumaan kaiken sen raastavan fyysisen kivun aikana.

Kolme-neljä vuotta hänen tekojensa loppumisen jälkeen, uskaltauduin viimein puhumaan asiasta ulkopuolisille, kiitän vieläkin sydämestäni niitä irc-gallerian veljeksiä, jotka ottivat puheeni raiskauksista kuuleviin korviinsa, kuuntelivat minua, tukivat ja yksi heistä lähti n. 300 kilometrin päästä tullakseen minun kanssani poliisilaitokselle tekemään lastensuojeluilmoituksen. Olin suunnitellut kaiken valmiiksi, pakannut laukkuun tärkeimmät tavarani, sopinut poliisilaitokselle menon sellaiselle päivälle, jolloin äitini piti lähteä jonnekin omaan menoonsa. Siinä kuitenkin kävi niin, että meno peruuntui ja viestittelin auttajani kanssa, jolloin hän lupasi käydä tekemässä ilmoituksen puolestani. Haluaisin kertoa lisää auttajistani, he olivat tosiaan neljä veljestä, iältään 15-23-vuotiaita herrasmiehiä, joista vanhimmainen oli se, joka tuli tekemään ilmoituksen puolestani. Näin heistä osaa ilmoituksen teon jälkeen parina kesänä, kerran yksi veljeksistä tuli käymään tyttöystävänsä kanssa minua moikkaamassa kun olin äitini kanssa kesälomareissulla tuttavaperheen luona. Pidin heihin siis satunnaisesti yhteyttä asian ilmitulon jälkeen. Kun olin ollut ilmitulon jälkeen vuoden-pari perhekodissa, kirjoitin heille kiitoskirjeen, jossa kiitin sydämestäni että olivat puuttuneet asiaan kunnolla ja kerroin senhetkisiä kuulumisiani. He olivat otettuja siitä, että kirjoitin heille ja vastasivat. Perhekodin "äiti" pakotti minut sen jälkeen luopumaan täysin yhteydenpidosta heihin. En vieläkään ymmärrä syytä. En tosin ymmärrä muutenkaan hänen toimintaansa perhekotivuosien aikana, ei sen puoleen.

Muutin kotoani pois pari viikkoa sen jälkeen, kun olin täyttänyt 13 vuotta. Nuori ikä lähteä maailmalle etsimään itseään. No, minun maailmani oli seuraavan kahden kuukauden ajan nuorisokoti, jossa ihastuin ensimmäistä kertaa erääseen harvinaisen ärsyttävään nuoreen kolliin. Kirjoitin jopa ihastukseni huumassa rakkauskirjeitä, ja sujautin niitä hänen huoneensa ovenraosta. Hän oli minua parisen vuotta vanhempi, ja pari vuotta ärsyttävämpi. :D Nuorisokotielämäni päättyi siihen, kun aloin oireilla psykosomaattisesti, karkasin muun muassa sairaalahoitoon kerran, kun tuntui ettei työntekijät ottaneet tosissaan kipujani. Yhen yön rauhoittavilla lääkkeillä sairaalahoidossa oltuani pääsin nuorten psykiatriselle osastolle. Joka kieltämättä oli onnellisinta aikaa teinivuosieni aikana. Huolimatta siitä, kuinka hassulta se kuulostaakaan. :)))

Jatkan tarinointiani nuoruusvuosista ja sairaala&perhekotiajoista jonain toisena päivänä, nyt lähden harjailemaan 3-vuotiaan prinsessani hampaita ja laittamaan hänet nukkumaan. Sen jälkeen tyttäreni "isäpuoli" tulee piristämään meitä loppuviikonlopuksi. Hellittelyä ja läheisyyttä siis tiedossa loppuillalle. <3

Pyydän anteeksi, jos onnistuin jotakuta säikäyttämään kirjoituksillani.